Kiitos Vuodatukselle ensiaskelista blogimaailmaan. Mietin vaihtoa pitkään, mutta lopulta pinnallisuus voitti. Hieman paremmat ulkoasuasetukset Bloggerissa:)

Tervetuloa uuteen blogiini!

Ruokapöydän tuoleina on tällä hetkellä Muurahais- ja Seiskatuoleja muistuttavat halvat Pepper kopiot. Tuoleja on vain kaksi kappaletta, koska pöydän toisella sivulla on puinen sohva. Kaksi kivaa ja kaunista tuolia pitäisi siis saada. Jos varaa olisi ostaa mitkä tuolit tahansa, valitsisin luultavasti jonkin näistä kolmesta.

Ensimmäinen on Eamesin DSR, toinen Tapiovaaran Domus ja kolmas Artekin tuoli nr. 66. Olen pitkään haaveillut Eamesien tuoleista, mutta mieli alkaa kallistua pikkuhiljaa enemmän Domuksen ja 66:sen suuntaan kuitenkin. Yhtäkään näistä tuoleista ei ole tosiaankaan varaa hankkia, hyvä että edes varaa haaveilla. Domus on varsin hintava, eivätkä kaksi muutakaan jää pahasti jälkeen. Olisiko siis olemassa jokin klassikko, joka olisi kiva ja edullinen...  

Ilmari Tapiovaaran Fanett. Pinnatuoli on niin tutun näköinen tuoli monelle, ettei sitä klassikoksi tai mitenkään erityiseksi ajattele. Tuolista on valmistettu paljon kopioita, mutta Askon valmistamat Fanett-tuolit tunnistaa yleensä Askon lapusta istuimen alla tai leimasta. Asko valmisti tuoleja miljoona kappaletta, joten monessa Suomalaisessa keittiössä on näillä tuoleilla istuttu ja istutaan edelleen. Aidossa Fanett-tuolissa on kuusi pinnaa, istuinosan etureuna kartuu alaspäin ja istuinosassa on kuoppa. Alkuperäisessä mallissa istuinosa oli jalopuuviilua ja muut osat maalattu mustiksi. Tuolin hinta ei liiku tähtitieteellisissä summissa, vaikka kyseessä olisi aitokin yksilö, ja minulle kävisi vallan mainiosti kopiokin. Ei muuta kuin Fanett-tuoleja metsästämään siis.

Arkipäivinä tahtoo kiirettä ja sen myötä väsymystä pukata, joten blogihommelit jäävät melkeimpä viikonlopuille. Tänään istahdin hetkeksi takapihan rappusille kameran kanssa ja otin muutaman kuvan. Tämä oli ainoa, joka suostui latautumaan. Otin kuvan myös auringosta:) Joku saattaa käsittää nämä minun angstailuni aurinkoisia säitä palvovia ihmisiä kohtaan niin, että en pidä auringosta. Pidän toki! En vain käsitä sitä, miksi joku haluaisi, että joka ikisenä päivänä paistaisi aurinko? Jos ei paista, niin voi herranperkele päivä on totaalisesti pilalla! Ei ole pilalla.

Kunnon ukkosmyrsky esimerkiksi on aivan mahtava juttu. Kesäisen sadekuuron jälkeistä tuoksua ei voita mikään. Syysmyrskyt, wau. Ensimmäinen lumisade, wow. Yksi Suomessa asumisen rikkauksista on neljä vuodenaikaa ja säiden vaihtelut. Ei taida minusta tulla Floridan eläkeläistä.

Niin, tämä kuva on takapihan vanhasta penkistä ja sen päällä olevista jutuista. Rakastan kiviä, kuten olen jo aikaisemminkin maininnut. Yritän aina etsiä mahdollisimman pyöreitä kiviä, mutta kaikki hieman erikoisen väriset tai muotoiset kelpaavat myös. Haluaisin saada takapihalle oikein ISON kiven! Sellaisen jonka päällä voisi istua. Veikkaan että jollakin tässä perheessä olisi asiasta erittäin eriävä mielipide. Päättelen sen siitä, että kuulen joka kesä kommentteja tyyliin, taasko sä raahaat sinne takapihalle lisää kiviä! Kiviä ei voi koskaan olla liikaa:)

Sellanen juttu muuten, että laitoin hakemuksen menemään, kun täällä Vuodatuksen sivuilla haettiin uusia CASA-bloggaajia ja minut hyväksyttiin!!! Jess!!! CASA Blogit ovat pääasiassa sisustusblogeja ja hieman ihmetytti, että minut valittiin, koska blogini on enemmän teksti- kuin kuvapainotteinen. Sisustusblogithan sisältävät yleensä enemmän visuaalista materiaalia kuin tekstiä. Olen kuitenkin iloinen, ylpeä ja vähän jännittynyt valinnasta:) Blogini siirtyy siis lähiaikoina CASA Blogeihin. Informoin teitä rakkaat lukijani (äitini, sisareni ja Rose:) muutoksista kun se on ajankohtaista, niin ette putoa kelkasta kesken matkan.

Jos miettisin asiaa pelkästään eettiseltä kannalta, meillä ei olisi nahkasohvaa, taljoja tai poronsarvia. Ei olisi muuta kuin synteettisiä materiaaleja ja lauma koiria. En ole valitettavasti kuitenkaan ihan niin ääripäiden ihminen. Pitäisi varmasti olla, mutta kun en ole. Tunnen myös vastustusta aina, jos joku on silmälaput silmillä tyylisesti ehdoton jonkin asian suhteen. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, useimmiten shades of grey.

Sohvien valmistuksessa käytetään tietääkseni ainakin naudan nahkaa. Lehmiä ei kuitenkaan kasvateta pelkästään sohvien päällisiksi, kuten ei myöskään lampaita pelkästään taljoiksi lattioille. Molempia kasvatetaan lihan takia (tai lehmiä maidon), ja nahka on sivutuote joka hyödynnetään. En tiedä onko asia yhtään hyväksyttävämpi näin ajateltuna, joidenkin mielestä on, toisten taas ei. Turkistarhausta vastustan erittäin jyrkästi. Eläinten kasvatus pelkästään turkin takia ja rääkkäys pienessä häkissä, on ehdottomasti ei! Jos täällä olisi turkistarha lähellä, kävisin kettutyttöilemässä siellä ihan varmasti.

Olenko siis kaksinaismoralisti? Toisaalta vastustan eläinten tappamista henkeen ja vereen, toisaalta istun nahkasohvalla?Tulisin erittäin hyvin toimeen ilman yhtään nahan- ja taljanpalasta tai broilerin hunajaleikettä. Jos pitäisi valita joko eläimet tai totaalinen kieltäytyminen kaikesta, mikä on eläimestä valmistettua, myös ruoka, niin valinta olisi erittäin selvä. Eläimet mieluiten elävinä.

Jään kamppailemaan tämän asian kanssa edelleen. Jokin sisimmässäni sanoo, että jos koira makaa lattialla taljan päällä, siinä on jotain ristiriitaista. Samalla alkukantainen ininä jostain takavasemmalta viestittää, että koirat ja ihmiset ovat maanneet taljoilla tuhansia vuosia.

Tässä muutama sohva, joista ottaisin minkä vain heti paikalla! Haluaisin siis ruskean kolmenistuttavan nahkasohvan, jos se jäi epäselväksi:)

Olen aina sanonut, että niin kauan kun samassa taloudessa kanssani asuu mies, pieniä lapsia tai koiria (tässä järjestyksessä) meille ei tule kangassohvaa. Nahkasohva on ainut vaihtoehto. Se on kaikkein helpointa pitää puhtaana. Useimmissa kangassohvissa on nykyään pestävät irtopäälliset, mutta pesisin ne luultavasti puhki puolessa vuodessa, joten sekään ei toimisi. Aito nahkasohva sitä paitsi paranee vanhetessaan. Elämänjäljet vain lisäävät sen viehättävyyttä. Joidenkin mielestä nahka on kylmä vaihtoehto, mutta ei minun mielestäni. Makuasia. Kovin ovat kauniita nämä kolme. Huokaus!

Olohuoneesta vähän laajempi otos. Juu, mitään sisustuslehtikamaahan tämä ei ole ja varsinkin aitiopaikalla jököttävä televisio on hyvin esteettinen. Siitä muuten kuvastuu Maisa istumassa sohvalla ja miehen kotivaatteet viskasin toiselta nojatuolilta sinne myös. Sohvapöydältä siivosin pois lehtipinon, veikkauskansion ja Lidlin sinisen kivennäisvesipullon. Sen verran stailasin.

Nojatuolit olen ostanut Kirppis Ankasta täältä Hangosta. Kalustoon kuului vielä sohvakin, mutta sitä en tarvinnut ja se oli huonossa kunnossakin, joten pyysin kirppiksen pitäjää kysymään myyjältä, suostuisiko tämä myymään pelkät tuolit. Ilokseni suostui. Tuolit ovat hyvässä kunnossa ja pienen tekstiilipesun jälkeen varsin käyttökelpoiset. Tykkään niistä kovasti. Marokkolainen Pouf-rahi on verkkokaupasta ja rakastan sitä. Kuten myöskin koiramme Martti, joka käy välillä hieromassa naamaansa ja itseään siihen. Tuoksuukohan siinä kameli?

Senkin, pöydän, sekä tuolla takana, hopean väristen salkkujen ja muun roinan alla olevan arkun, sekä konsolipöydän (joka ei näy kuvassa) kävin ostamassa kertarysäyksellä huonekalukaupasta valovuosia sitten. Itseasiassa rysäykseen kuului vielä vitriinikaappi, mutta se muutti aikoinaan tyttären luo ja sieltä uusille omistajille. Kuten kuvasta näkyy, olohuone ei ole suuren suuri ja oli yhdessä vaiheessa aika täyteen tungettu. Vitriini ei siis palannut kotiin.

Ennen tätä kertarysäystä meillä oli KIRJAHYLLY. Isolla siksi, koska se oli ISO kirjahylly. Ja ruma. Asuimme vielä edellisessä asunnossamme ja eräänä kauniina päivänä kotiin tullessani minua odotti yllätys. Mies oli ostanut kaveriltaan kirjahyllyn. Iso musta lastulevykammotus oli ilmestynyt olohuoneeseemme. Juhuu. Enhän minä kehdannut sanoa, että vietkö pois samantien, kun toinen oli niin ylpeä ostoksestaan. Yhdessä jos asutaan, niin pitää ottaa huomioon myös toisen mieltymykset (voi paska!) ja niin meille tuli sitten KIRJAHYLLY.

Siinä asunnossa kirjahylly sai olla omana kokonaisena kauheutenaan, mutta kun muutimme tänne, kirjahyllystä alkoi kadota salaperäisesti osia. Ensin lähtivät korkeiden kaappien päällä olevat kulmikkaat irtohyllyt. Sitten keskellä oleva matalampi kaapisto. Oviakin alkoi katoilla. Tein kaikkeni, että rumilus olisi muuttunut siedettävämmäksi katsella, mutta aina jäi jäljelle liikaa mustaa lastulevyä. Eräänä päivänä pistin kaverin kokonaan paloiksi ja raahasin kottikärryillä varastoon ja marssin huonekalukauppaan. Kertarysäys ja olkkarissa oli uusia huonekaluja. Kyllä, kyllä, rutinaahan siitä seurasi, mutta jos toinen osapuoli ei ole kiinnostunut hommaamaan uusia huonekaluja eikä korvaansa lotkauta asian suhteen, niin saan minä asian yksinkin hoidettua. Olenkin tullut miesten ja huonekalujen suhteen siihen tulokseen, että heille riittää sohva, sänky ja pöytä. Oikeastaan sohva ja pöytä on ihan tarpeeksi. Kaappejahan he eivät tarvitse ollenkaan. Kaikkien tavaroiden pitää olla näkyvillä, että ne löytää.

En kannata ollenkaan sitä, että huonekaluja ostettaessa mennään Ikeaan, valitaan valmiiksi suunniteltu olohuone ja pakataan se autoon. Vaikka itse toiminkin kirjahyllystä pääsemisen euforisissa jälkimainingeissa juuri näin. Kodista tulee persoonallisempi, kun huonekaluja hankitaa vähän sieltä sun täältä ja uutta sekä vanhaa. Uusi ja samantyylinen sisustus voi olla kaunis, mutta samalla hengetön.

Talja lattialla on tyttären kirppislöytö. Siinä oli aikaisemmin mustavalkoinen häräntalja, joka ostin itselleni neljäkymmentävuotislahjaksi. En suosittele kenellekkään sitä väriyhdistelmää. Siinä näkyvät kaikki maailman roskat, karvat ja nöyhdät. Lahjoitin taljan isälleni. Tytär bongasi aiemmin mainitusta Kirppis Ankasta pöytäänsä juuri tyhjentävän myyjän ja osti halvalla ruskean taljan. Saan lainata sitä ainakin niin kauan kun hän asuu kotosalla, mutta enpä taida siitä ihan hevillä luopua. Tukkanuottasia luvassa.

Sohvasta, joka pikkuisen pilkottaa vasemassa kulmassa, olenkin maininnut jotain jo aikaisemminkin. Yli kymmenen vuotta vanha, musta rikkinäinen rohjake, joka joutaisi kaatopaikalle. Pitäisiköhän huomenna käväistä huonekalukaupassa...

Hjuumoria kylppärissä:) Hammasharjanpidikeankat tilattu ankka.info nimisestä verkkokaupasta. Sieltä löytyy ankkaa joka lähtöön.

Sisällä paljasta hirsiseinää revitty esiin pinkopahvien alta ja valkoisiksi maalatut lankkulattiat. Avonaisessa ikkunassa lepposa kesätuuli leyhyttelisi keveitä verhoja. Seinäkello raksuttelisi verkkaisesti. Seesteinen ja rauhaisa tunnelma. Kissa nukkuisi kerälle käpertyneenä auringon säteessä. Sydän meinaa pakahtua jo pelkästä ajatuksesta. Oi unelmaa!

Työssäni kotisiivouspalveluyrittäjänä näen jos jokinlaista taloa ja asuntoa. Suuria ja moderneja taloja, pienempiä ja vaatimattomampia, vanhoja hirsitaloja, kerrostaloasuntoja, rivitaloasuntoja, kesäasuntoja, kesämökkejä. Pieniä ja isoja. Koteja. Kaikki asukkaidensa näköisiä ja oloisia. Kunnioitan jokaista kotia jossa työskentelen. Koti on ihmisen paras ja tärkein paikka tässä maailmassa. Kuten otsikkokuvassanikin sattumoisin lukee:)

Tunnelma on kodissa tärkeä juttu, ja se ei synny välttämättä siitä, miten kalliilla tai hyvällä maulla asunto on sisustettu. Tunnelman luovat ihmiset ja eläimet jotka kodissa asuvat. Tähän tosin on pakko lisätä, että vanhoissa taloissa henki nyt vaan on yleensä aina parempi kuin uuttuuttaan kiiltelevissä valmistalopaketeissa. Itse ainakin uskon siihen, että aikojen saatossa ihmiset jättävät jälkensä asumiinsa taloihin. On se sitten energiaa tai pala sielusta, en tiedä, mutta jotain tärkeää se on. Kuulun ehdottomasti vanhoihin taloihin rakastuviin ihmisiin ja pakko myöntää, että parilla asiakkaistani on kertakaikkiset unelmakodit. Juuri näitä vanhoja hirsiseinäisiä ihanuuksia, ja niissä käydessäni en voi muuta kuin ajatella miten onnekkaita nuo ihmiset ovatkaan saadessaan asua niissä!

Noh, unelmoida saa aina. Omalla kohdallani pieni tupa, ilman sitä perunamaata, on saavuttamaton haave. Yhtä saavuttamaton kuin lottovoitto, jolla sen haaveen saisi todeksi. Haaveilen silti, mutta olen ihan tyytyväinen tähän lastulevyseinäiseen korttitaloasuntoonikin. En vaadi mahdottomia, vaan tyydyn siihen mitä on. Asiat voisivat olla huonomminkin. Eihän sitä tiedä, jospa onnetar löytäsi minut ja haaveeni jokin kaunis päivä!

Tämä vanha metsänvartijan torppa sijaitsee Viitasaarella. Rakkaudella pidetty unelma:)

Kaunista, keväistä lauantaipäivää! Laitetaanpas sisustusjuttuja tänne välillä, näiden "diippien" pohdintojen sekaan.

Tykkään kovasti puusta, eritysesti vanhasta puusta. Olenkin aikaisemmin laittanut kuvan penkistä jonka tein ajopuusta, ja tässä vielä muutama puinen juttu...toivottavasti ei puiseva:)

Kenkätelineenä ajopuunkappale.

Tiskipöydän päätyyn värkätty puutaso siskon mansikkamaalla olleista paksuista puulankuista. 

Kylppärissä peltitynnyrien alla vanhan penkin istuinosa. Alle on laitettu kumiset ovistopparit, ettei puu pääse kosketuksiin lattialla mahdollisesti olevan veden kanssa. Tämän penkin siskoni bongasi jostain, yksin ja hyljättynä jalkapuolena. Raahasi minulle eläkepäivien viettoon:)

Silloin kun tehdään töitä tai muita juttuja, jotka on tehtävä, ne tehdään huolella mutta ripeästi. Ei kerätä harrastuksia vain sen takia, että joidenkin mielestä niitä kuuluu olla. Jos ei kiinnosta harrastaa varsinkaan sosiaalista kanssakäymistä vaativia harrastuksia, niin väkisin ei ruveta. Mikään ei tapa tehokkaammin iloa harrastuksesta, kuin pakko. Eikä se mikään harrastus sitten enää olisikaan, vaan velvollisuus. Velvollisuuksia tässä maailmassa riittää muutenkin. Ei niitä kannata itselleen vapaaehtoisesti enää kasata.

Lasten harrastamisen tärkeydestä puhutaan paljon ja se onkin hyvä asia. Mieluinen harrastustoiminta tietyssä kriittisessä iässä on varmasti parempi vaihtoehto kuin tylsistyminen ja mummojen mukilointi. Mutta jos lapsi ei tahdo harrastaa, ei ole löytynyt sitä omaa lajia tai asiaa. Ei kertakaikkiaan ole kiinnostusta ylipäätään täyttää jokaista arki-iltaansa mandoliininsoitto -tai balettitunneilla, niin ei ole kuulkaas pakko. En edes viitsi mennä aiheessa siihen, miten jotkin vanhemmat pakottavat lapsensa harrastamaan ja tietysti mielellään trendikkäitä asioita, joilla voi sitten kehuskella muille vanhemmille. Meidän Lindalyydia käy Sibeliusakatemian viulusellosaksofonipianotunneilla, ja on niin lahjakas että sinfoniaorkesterikin kalpenee meidän lapsukaisen rinnalla. Lapsesta saattaa kasvaa ihan kunnon veronmaksaja (tärkein asia maailmankaikkeudessa! Ja tämä oli erittäin ivalliseksi tarkoitettu lausahdus) siitä huolimatta, ettei ole harrastanut hölkäsen pöläyksen vertaa. Tässä palaillaan hieman takaisin eiliseen juttuuni yhteiskunnan odotuksista yksilöä kohtaan, ja tämä harrastusasia on yksi sellainen. Terveellä ja hyvinvoivalla lapsella (ja aikuisella) pitää olla jokin harrastus. Maailmassa pitää niin paljon kaikenlaista, jospa valittaisiin ihan itse halutaanko harrastaa vai ei. Tekisi mieleni rallatella tämänkin asian kohdalla niin kuin lapsena, että " Et sä mua määrää, lä lä lä lä lää lää!" Näköjään minusta kehkeytyy vanhemmiten yksilönvapausaktivisti.

Leppoisaa viikonloppua ja päiväunia kaikille!