Bloggarikollega mietti julkaisussaan tänään, uskaltaisiko kirjoittaa ja avautua julkisesti kaikesta mistä mieli tekisi. Samaa olen funtsaillut omakin kirjoittamiseni suhteen. Pitäisi varmaankin noudattaa omaa ohjettaan kollegalle, ja sanoa se, miltä milloinkin tuntuu. Olen jo sen ikäinen, että ajatusmaailma on kääntymässä suuntaan, jossa muiden mielipiteillä ei enää tunnu olevan niin paljon merkitystä kuin nuorempana. Ja se on kuulkaas hyvä asia!

Naurattaa välillä oikein, kun ajattelee mitä kaikkea sitä on nuorempana pelännyt. No, ujoudesta ja pelosta on vaikea päästä ja se on valitettavasti ollut minulla riesana siitä saakka, kun tajusin miten maailma pyörii. Luulisin. Koska pienenä olin kuulemma varsin suorasanainen ja pikkuvanha, niin todennäköisesti viimeistään ensimmäisillä luokilla koulussa tajusin mikä on homman nimi. Eikä ollut ihan oma itseni enää koskaan.

Alkaa pelätä muiden sanomisia ja mielipiteitä. Tykätäänkö minusta jos sanon suoraan mitä ajattelen? Luultavasti ei, joten himmaillaan vähän ja mielellään ollaan vaikka ihan samaa mieltä, niin pääsee helpommalla. Ulkoisesti kannattaa näyttää täsmälleen samanlaiselta kuin kaikki muutkin, niin pääsee helpommalla. Kannattaa tykätä samoista asioista ja kuunnella samaa musiikkia kuin muut, pääsee helpommalla. On hyvä tykätä oman ikäisistään pojista, eikä hieman vanhemmista, pääsee helpommalla. Varsinkin teini-iässä on hyvin tärkeää olla erottumatta massasta. Niin, pääsee helpommalla.

Aikuisena sama homma jatkuu hieman erilaisilla variaatioilla. Auta armias jos sinulla ei ole poikaystävää tietyssä iässä! Se pitää hommata. Sen jälkeen auta armias jos et mene kihloihin, naimisiin, hanki lapsia (mieluiten tässä järjestyksessä) ja ammattinhan pitää olla hankittuna tietysti ennen kaikkia näitä. Pitäisi elää happily ever after, mutta saattaakin tulla ero. Se on niin yleistä nykyään, että se on jo sallittua. Mutta täytyy pistää heti uutta matoa koukkuun ja hommata uusi mies ja uusperhe. Ja sama saatanan rumba uudestaan. Ja todennäköisesti vielä uudestaan.

Jospa ei halua? Jos ei välitä mistään yhteiskunnan normisäännöistä (mitähän vattua sekin tarkoittaa), vaan eläisi oman elämänsä ihan niin kuin itsestä hyvältä ja parhaalta tuntuu. Sanoisi mitä ajattelee (tahallaan ei saa ketään loukata tietenkään, mikään radikaalirehellisyys ei ole koskaan hyvä juttu), tekisi mitä haluaa, naisi tai olisi naimatta jos ei halua (naimisiinmenoa tarkoitan ), kävisi Kari Tapion konserteissa koska tykkää Kari Tapiosta, (tositarina, käytiin vuosia sitten ja eräs työkaverini nauroi paskaiset naurut kerrottuani hänelle asiasta ja sanoi toisille, että toi on menossa Kari Tapion konserttiin hah hah! Ilmeisesti meidän ikäisemme eivät hänen mielestään saa tykätä iskelmämusiikista), hankkisi vain  yhden lapsen, eikä 2,5:ttä, irtisanoutuisi varmasta paskatyöstä 18:sta vuoden jälkeen ja hyppäisi tuntemattomaan, perustaisi yrityksen ja tykkäisi uudesta duunistaan kuin hullu puurosta (vaikka onkin maailman ala-arvostetuimpia ammatteja ja yrittäminen on suomessa perseestä) ja alkaisi olla jo niin vanha, että muiden sanomiset ei kuttuakaan enää jaksaisi kiinnostaa.

Joskus törmää ihmiseen, joka on juuri oma itsensä, eikä mitään muuta. Aito. Vapautunut. Persoonallinen. Sanoo asiat suoraan, mutta nätisti. Joka puhuu minulle, kuin olisin täsmälleen tasavertainen. Arvostan ihmisiä jotka kulkevat omaa tietään, välittämättä muiden sovinnaisista mielipiteistä. Elävät ihan omannäköistään elämää. Sellaiset ihmiset ovat ihania.

Inhoan juoruamista ja paskan puhumista. Sorrun siihen tietysti itsekin, ihminen kun olen, mutta joillakin se tuntuu menevän jatkuvasti äärimmäisyyksiin. Tällä viikolla olen ollut vihainen ja surullinen erään ihmisen puolesta, josta kuulin puhuttavan erittäin rumasti ja kertakaikkisesti pelkkää roskaa. Joku ihminen on käyttänyt tätä kuuluisaa värikynää oikein antaumuksella ja väritellyt niin viivojen yli, ettei mitään rajaa. Mitä tällainen paskan puhuminen saa aikaan pienellä paikkakunnalla. Ihminen leimataan tietynlaiseksi.

Törmään tähän paskanpuhumisen jaloon taitoon silloin tällöin, ja joka kerta se jaksaa suututtaa. Mikä vimma ihmisillä on puhua pahaa toisistaan? Nyt tulee klisee. Kukaan meistä ei ole täydellinen! Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolet. Kaikki eivät pidä arvossa samoja asioita. Olemme usein ajattelemattomia. Toimimme hätiködysti ja väärin. Loukkaamme toisia ihmisiä tahtomattamme. Olemme heikkoja. Uskallan silti väittää, että useimmat meistä ovat peruskilttejä, mukavia ihmisiä, jotka eivät halua pahaa kenellekkään.

Nykymaailmassa olisi helppo kyynistyä. Käyn siinä rajalla aika usein. Yritän taistella sitä vastaan, koska silloin katoaisi kaikki ilo. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka se on vaikeaa. Olisi niin paljon helpompaa moittia ja aliarvioida itseään, kuin ajatella, että olen ihan hyvä tyyppi. No niin, en usko sitä nytkään vaikka kirjoitin sen. Olen minä, ihan ok.